top of page

24 päivän digitauko - nettiriippuvuus iskee takaisin

Päivitetty: 1. elok. 2023

Tämä on toinen osa kokemuksistani digitaalisen tauon kanssa. Voit lukea ensimmäisen kirjoituksen tästä, jossa kerrotaan tarkemmin mistä on oikein kyse.


Digitaukoa tai digipaastoa ei ole kulunut kuin ehkä noin viisi tai kuusi päivää, kun aluksi asetetut rajoitteet alkavat venyä ja paukkua. ”Hairahduksia” erilaisten digitaalisten sisältöjen pariin alkaa putkahtelemaan siellä täällä molemmilla digitaukoon osallistuvilla (teen paastoa yhdessä vaimoni kanssa). Yritän avata hieman kaavaa, miten tiedostamattomaan riippuvuustoimintoon palaa uudestaan ja uudestaan, sillä huomaan nettiriippuvuudessani selkeää kaavamaisuutta ja toistoa, joiden tiedostaminen on tärkeää.



Milloin digitauko rakoilee eniten?


Kiteytetysti; älylaite tai digisisältö otetaan käyttöön silloin, kun oma tiedostamisen taso on matala. Eli niinä hetkinä päivää, kun kulkee ikään kuin ”automaattipilotilla”. Tällöin paluu älylaitteelle tapahtuu huomaamattaan - aivan kuin mieli olisi kokonaan unohtanut koko digitauon. Mieli ja keho ovat tottuneet tiettyyn aiempaan rutiiniin, eikä rutiini ja tottumus näemmä poistu ihan muutamassa päivässä. On vaikea havaita tarkasti minkälainen oma olotila on kun paluu digisisältöihin tapahtuu, mutta muutamat kuvailevat adjektiivit voisivat olla ylivirittynyt, hakeva, levoton ja mielikeskeinen (huomion ja tietoisuuden valokeilassa ei siis ole keho tai muut aistit, vaan kiireinen ja sekava ajatusvirta). Tottumuksen hetkiä, eli hetkiä jolloin huomaan automaattisesti hakevani älylaitetta on valtavasti. Aina pohjatilani ei edes vaikuta olevan äsken kuvattujen adjektiivien kaltaisia, vaan olotila voi pintapuolisesti vaikuttaa ”normaalilta” ja ”rauhalliselta”. Tottumus on vain niin vahva, että älylaitteen esille ottamisen ja tarkistamisen rutiini toteutuu, vaikka mitään selkeää syytä sille ei vaikuta olevan.


Onneksi näitä automaattipilotin hetkiä ei kuitenkaan ole loputtomasti, vaan ne ovat kohdallani selkeästi sidottuja ulkoisiin ja sisäisiin olosuhteisiin sekä vaikkapa tiettyihin ajankohtiin. Milloin huomaan rikkovani digitaukoani eniten?


  • Väsyneenä

  • Nälkäisenä

  • Kun tahdonvoimaa on jo kulutettu päivän aikana paljon

  • Kun mieli on maassa tai kun on vaikkapa riidellyt

  • Siirtymähetkissä paikasta toiseen (kun tulee vaikkapa kotiin, autoon, vessaan, ennen ja jälkeen ruokailun tai nukkumaan menon jne. – aina kun ”tila” ja ”tekeminen” vaihtuvat yhdestä toiseen)


Vinkkini, jos yrität irti nettiriippuvuudesta ja puhelinriippuvuudesta:


Tunnista oma kaavasi ja kirjoita se ylös. Mutustele.



Älylaitteen helppo saatavuus on suurin kompastuskivi


Tähän mennessä digitaukoa en ole luonut rajoituksia sille, missä säilytän älypuhelinta tai asettanut älypuhelimeen erilaisia estoja käyttää some-palveluita ja muita digitaalisia sisältöjä. Tämä ei ole ollut hyvä idea. Tilannetta voidaan verrata alkoholistiin, joka yrittää lopettaa juomisen levittämällä ympärilleen avattuja pulloja lempilitkujaan. Digisisältöjen liian helppo saatavuus ja niiden käytön sosiaalinen hyväksyttävyys (kovinkaan moni ihminen ei katso kieroon älylaitteen jatkuvaakaan käyttöä) ovat myrkkyä riippuvuudesta irti pyristelemiselle. Sosiaaliseen normiin käytön ”normaaliudesta” ei voi vaikuttaa, mutta sen ohittaminen on suhteellisen helppoa, jos oma itsetunto on vakaa ja on jokseenkin löytänyt identiteettinsä omista lähtökohdistaan, ei muiden. Älylaitteiden saatavuuteen sen sijaan voidaan vaikuttaa muutamalla yksinkertaisella keinolla, jotka otan käyttöön, kun digitaukoa on kulunut noin viikko.


Ensiksi alan jättämään älylaitteeni sellaiseen paikkaan, jossa se ei ole käteni ja silmäni ulottuvilla. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että tarvitsen laitetta silloin tällöin ”oikeasti tärkeisiin” asioihin, ja kun tärkeä asia on hoidettu loppuun, lipsuu käyttö automaattisesti somen selailuun ja muihin turhiin sisältöihin. Tämän vuoksi otan teknologian itsensä avuksi tähän projektiin ja asennan iPhoneeni ohjelman, joka lukitsee näyttöruudun 20 sekunnin ajaksi (aikaa voi säätää lyhyemmäksikin) aina kun yritän avata esimerkiksi Instagramia tai uutissivustoa. Ajan kuluttua ohjelma kysyy, haluanko todella aukaista appin mitä lähdin avaamaan. Havaitsen seuraavien parin viikon aikana, että yhdeksässä kymmenestä kerrasta, en halua oikeasti avata appia eikä minulla ole avaamiseen oikeaa tarvetta. Tähän ei mene 20 sekuntia, vaan usein digisisällön avaamis- ja tarkastamisimpulssi häviää jo muutaman sekunnin odottelulla. Tämä on tärkeä kokemuksellinen oivallus, joka pitää itse kokea eikä vain älyllisesti tietää. Olen lukenut tutkimuksista, jotka viittaavat tähän samaan lopputulokseen, mutta vasta asian omakohtainen kokeileminen on saanut asian sisäistettyä. Digilaitteen tarkastamisimpulssin iskiessä on usein ”tiedottomassa tilassa”, mutta jos itse käyttäytymisen (laitteen tarkastaminen) ja impulssin väliin saadaan pieni ajallinen viive, mahdollistetaan tiedostavampi olotila ja voidaan vaikuttaa ”omaan valintaan” valita käyttäytymisensä.


Impulssi syntyy ja nousee -> impulssi koetaan täysin ja odotetaan -> impulssista päästetään lempeästi irti reagoimatta mitenkään


Vinkkini, jos yrität irti nettiriippuvuudesta ja puhelinriippuvuudesta: Luo itsellesi sellaiset olosuhteet, että heikolla hetkellä ne tukevat digitaukosi pitämistä tiukkana. Anna itsellesi armoa vaikka "repsahtaisit" ja parhaasi mukaan suhtaudu asiaan käytännöllisesti.


Digiriippuuvuus, digipaasto ja digitauko
Pikaviestimillä vuorovaikuttaminen on kuin karkit. Houkuttelevia, värikkäitä ja saavat olon hetkellisesti paremmaksi. Terveelliseksi ravinnoksi niistä ei kuitenkaan ole eivätkä ne vedä vertoja maittavalle kolmen ruokalajin illalliselle.


Pikaviestit vääristävät mikä on itselle tärkeää


Whatsapp, Messenger ym. pikaviestimet osoittautuvat digitaalisen tauon kannalta hankaliksi. Luihin on iskostunut ja myös melkein kulttuurilliseksi normiksi muodostunut käsitys siitä, että pikaviesteihin pitäisi vastata nopeasti. Sama voi päteä myös sähköpostiin ja erityisesti työsähköpostiin. Todellisuudessa hyvin harva asia on oikeasti tärkeä ja vaatii välitöntä reagoimista. Pikaviestimien myötä yleinen tapa on huomaamatta kääntynyt siihen, että kaikkien pitäisi olla saatavilla milloin vain ja nopeasti. Viestittäminen ja uuden viestin odottaminen luo usein jännittävän tunteen, jossa mm. dopamiinirata (mielihyvä) välkkyy iloisena kuin joulupukin koristeltu reki.


Pikaviestit nopeuttavat tietysti tietynlaista vuorovaikutusta vaikkapa puheluihin verrattuna, mutta ne myös pinnallistavat vuorovaikutusta huomattavasti. Tekstimuoto hymiöineen ei ainakaan itselläni vedä vertoja puhelulle, videopuhelulle tai kasvotusten tapahtuvalle kanssakäymiselle. Viestirumbaan ja uuden viestin alituiseen tarkistamiseen mukaan lähteminen saattaa tuoda tunteen siitä, että pitäisi sosiaalisista velvoitteista ja yhteyksistä hyvää huolta. Jos ei viestisi (ja nopeasti!), tulee helposti tunne, että ei ole muille merkityksellisen sosiaalisessa piirissämme. Mielestäni tämä on illuusio ja pikaviestimien käytön vähentäminen on myös osoittanut sen ainakin omalla kohdallani. Turhat viestinvaihdot ja tarkastamiset, joilla ei olisi ollut alunperinkaan merkitystä jäävät pois. Samoin jää pois yhteydenpito henkilöihin, joita ei koe elämän kannalta tärkeiksi, mutta joiden kanssa siltikin viestii ja joiden kommentteja sekä tykkäyksiä janoaa nähdä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Pikaviestimien käytölle rajojen asettaminen (tietyt ajat milloin viestimiä käyttää ja luopuminen nopeasti vastaamisen velvoitteesta) vapauttaa huomattavasti voimavarojamme ja ohjaa sosiaalista vuorovaikutusta syvällisemmäksi - Laatua, aitoa läsnäoloa ja syvyyttä määrän, pinnallisuuden ja "helppouden" sijaan.


Eräs selkeä pikaviestimien jatkuvan käytön ongelma on vaihtoehtoiskustannus eli mitä hintaa maksetaan siitä, että viestejä luetaan ja kirjoitellaan jatkuvasti (tästä aiheesta voi laajemmin lukea lisää tästä blogikirjoituksesta). Keskittymiskykyyn ja sosiaaliseen miellyttämiseen liittyvät seikat ovat yksi osa kokonaisuutta, mutta mielestäni tärkeämpää on se, että joka kerta pikaviestintä käyttäessämme läsnäolomme, huomiomme ja keskittymisemme lähtee välittömästi pois niistä ihmisistä, jotka ovat kanssamme oikeasti paikalla. Perheessä tämän saavat kokea lapset ja puoliso. Ehkä monien mielestä voi kuulostaa radikaalilta tai epäkäytännölliseltä nillittää pikaviestimien käytöstä, koska ”tärkeitä” asioitahan eli ihmisten välisiä suhteita niillä vain hoidetaan. Tämä on totta, mutta laadullisesti voidaan kyseenalaistaa, onko tällainen suhteiden ylläpito elämän makuista ja ravitsevaa. Läsnäolomme ja huomiomme on suurinta mitä voimme toiselle ihmiselle antaa, eikä se yksinkertaisesti ole mahdollista kun laitetta käytetään jatkuvasti, vaikka käyttö kohdistuisikin sosiaalisiin suhteisiin. Vuorovaikutustilanne ja läsnäolon taso laskevat jo sillä, että laite on näkyvillä lähellä, puhumattakaan siitä, että se piippailisi viestien merkkiääniä jatkuvasti. Uuteen viestin kilahdukseen on hyvin helppo jäädä koukkuun riippumatta viestin sisällöstä.


Voidaan tehdä karkea vastakkainasettelu: onko viestittelyn sisältö tärkeämpää, kuin huomion antaminen oikeasti samassa tilassa oleville ihmisille? Vaihdammeko tärkeimpien ihmisten kanssa käydyn aidon vuorovaikutuksen tekstien ja hymiöiden lähettelyyn aiheista, jotka hyvin harvoin ovat ”oikeasti tärkeitä”? Oman digitaalisen (ja yleisemmin teknologisen) suhteen tarkastelu on lopulta sen tarkastelua, mikä on itselle oleellista ja tärkeää elämässä ja kohdistaen sitten oma huomio ja tekonsa oleellisiin asioihin. Jokainen määrittelee itse sen mikä on oleellista, mutta luulen, että monia viehättää laitteen tuomat sisällöt ja viestit juurikin sen vuoksi, että niillä voidaan paeta ”normaalia” kanssakäymistilannetta muiden ihmisten kanssa tai vaihtoehtoisesti paetaan jonkinlaista tyhjää tai levotonta olotilaa (olen ensirivissä myöntämässä tämän myös omalta kohdaltani). Pikaviestittely ja pikaviestittelyn kulttuuri (aina valmis vastaamaan ja milloin tahansa voi lähettää viestejä toiselle jne.) hämärtävät kuitenkin itselle tärkeämpiin asioihin keskittymistä. Vaikka viesteillä tietty arvo saattaakin olla, olen omalla kohdallani huomannut, että se arvo ei yleensä ole niin suuri, että viestittelyn kannattaisi antaa häiritä omaa keskittymiskykyä, ajankäyttöä ja läsnäoloa kun muita ihmisiä on paikalla. Viestittelylle voidaan antaa oma rajattu aikansa, eikä olla jatkuvasti valmiudessa. Viestittelyä voi myös alkaa halutessaan korvaamaan puheluilla sekä tapaamisilla.


Voidaan tehdä karkea vastakkainasettelu: onko viestittelyn sisältö tärkeämpää, kuin huomion antaminen oikeasti samassa tilassa oleville ihmisille?

Vinkkini, jos yrität irti nettiriippuvuudesta ja puhelinriippuvuudesta: Kokeile vastata pikaviestimiin ja sähköpostiin vain niille kohdennetuilla ajanjaksoilla. Katso mitä tapahtuu jos teet näin kaksi viikkoa.



Mieli palaa riippuvuuteen ja rutiineihin nopeasti


Kun digitauko alkaa rakoilla, palaa mieli yllättävän nopeasti vanhoille urilleen ja tietynlaisena puolustusmekanismina mieli alkaa kuin vaipua takaisin ”uneen”. Digipaasto, syyt sen pitämiseen ja digikäytön seuraukset alkavat unohtua, aivan kuin mieli ei haluaisi käsitellä koko aihetta, vaan pyrkisi tuudittamaan takaisin älylaitteiden rajattomaan käyttämiseen. Tätä voi myös kuvailla siten, että tiedostamisen taso heikkenee. Voi myös olla, että tiedostaminen säilyy, mutta mielen tarjoama uusi asenne onkin yhtäkkiä: ”Mitä väliä?”, ”Pärjäät kyllä ihan hyvin nettiriippuvaisena”, ”Ei tässä ole kyse addiktiosta vaan modernin teknologian käytöstä viihteeksi, ajankuluksi ja itsesi sivistämiseksi eikä niissä ole mitään vikaa!” jne. Olotila ja tunne alkavat myös heilahtamaan kohti toista ääripäätä – kerran kun tauko on rakoillut, niin on sama käyttää digisisältöjä ahmien ilman mitään rajoitteita. Mieli ehdottaa kaikki tai ei mitään -ajattelua ja tyynnyttelee, että ainahan voit myöhemmin palata kokeilemaan taukoa. On uskomatonta, mihin suostutteluun ja älyllisten kärrynpyörien tekemiseen oma sisäinen puhe vie, kun se yrittää tukea riippuvuusharrastettaan. Hiki melkein tulee otsalle kun pyrin palauttamaan mieleeni ja kokemukseeni vanhaa "mindfulness-mantraa" – en ole ajatukseni.


Vinkkini, jos yrität irti nettiriippuvuudesta ja puhelinriippuvuudesta: Valmistaudu henkisesti siihen, että tunteesi ja mielesi pyrkivät tekemään kaikkensa, jotta palaisit käyttämään sisältöjä ja unohtaisit tauot, paastot ja muut hömpötykset.


Digitaukoon liittyvässä seuraavassa ja viimeisessä blogikirjoituksessa kerron miten digitauon tiukentaminen hairahdusten jälkeen toimi. Kerron myös yhteenvetoni koko kokemuksesta sekä siitä, miten digitaalisten sisältöjen tilalle alkoi valua ”analogisia sisältöjä”…

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Commentaires


Les commentaires ont été désactivés.
bottom of page